Pasianssi (Solitaire) on yksi tunnetuimmista korttipeleistä yhdelle pelaajalle. Se yhdistää yksinkertaiset säännöt syvälliseen loogiseen rakenteeseen. Vuosien saatossa peli on kulkenut matkan aristokraattisesta ajanvietteestä digitaaliseen viihteeseen ja tullut osaksi arkipäivän kulttuuria monissa maissa. Toisin kuin useimmat korttipelit, Pasianssi on tarkoitettu yksinpeliin, jossa tärkeitä ovat tarkkaavaisuus, johdonmukaisuus ja kyky ajatella useita siirtoja eteenpäin. Sen suosio liittyy suurelta osin monipuolisuuteen: yhden korttipakan avulla saa ajanvietettä, joka on yhtä aikaa rauhallista ja älyllisesti rikasta.
Erityinen paikka Pasianssin historiassa kuuluu Klondikelle — muunnelmalle, josta on ajan myötä tullut käytännössä koko pelin synonyymi. Juuri tämä versio sai suurimman tunnettuutensa onnistuneen logiikan ja sattuman yhdistelmän sekä laajan leviämisen ansiosta digitaalisessa ympäristössä. Pasianssi on vakiinnuttanut asemansa kulttuurissa: viktoriaanisista saleista aina käyttöjärjestelmien vakiintuneisiin sovelluksiin. Sitä pidetään ei vain pelinä vaan myös järjestäytyneen levon muotona — keinona irrottautua, keskittyä ja etääntyä ulkoisesta hälinästä.
Pasianssin historia
Alkuperä ja varhaisvuodet
Pasianssin tarkka alkuperä on epäselvä, mutta tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että korttipelit, jotka perustuivat asetteluun — pasianssin esiasteet — ilmestyivät Euroopassa 1700-luvun lopulla. Todennäköisimpinä syntypaikkoina pidetään Pohjois- ja Keski-Eurooppaa — erityisesti Skandinaviaa, Ranskaa ja Saksaa. Mielenkiintoista on, että joissakin kielissä on säilynyt jälkiä pasianssin varhaisesta mystisestä käsityksestä. Skandinavian maissa peli sai nimen Kabale — lainattu ranskan sanasta Cabale, joka liittyi salaisuuksiin, salaliittoihin ja arvoituksellisiin käytäntöihin. Aikakaudella, jolloin Pasianssia pidettiin usein ennustamisen muotona, tällainen nimi tuntui täysin sopivalta. Itse asiassa 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa Pasianssia pidettiin paitsi ajanvietteenä myös eräänlaisena ennustamisena: uskottiin, että jos asettelu «onnistui» (eli kaikki kortit asettuivat oikeaan järjestykseen), esitetty toive toteutuu.
Pasianssin ensimmäiset dokumentoidut maininnat ovat 1780-luvulta: saksalaisessa pelien antologiassa Das neue Königliche L’Hombre-Spiel (1783) on kuvauksia korttiasetteluista nimillä Patience ja Cabale. Pelihistorioitsija David Parlettin mukaan varhaisessa vaiheessa oli olemassa myös kahden pelaajan Pasianssi — kumpikin teki oman yhdistelmänsä kilpaillen nopeudessa. Suurempaan suosioon nousi kuitenkin nopeasti yksinpeli, joka oli rauhallisempi ja keskittyneempi ajanviete.
Leviäminen Euroopassa
1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa Pasianssit tulivat muotiin hoveissa ja saleissa. Ranskassa Ludvig XV:n aikana korttiasettelusta tuli aateliston suosima viihdyke. Vähän myöhemmin innostus Pasianssiin levisi myös Englantiin: sanan Patience ensimmäinen käyttö englannin kielessä on kirjattu vuonna 1801, ja 1820-luvulle mennessä peli oli jo hyvin tunnettu brittiläisessä seurapiirissä. Siitä todistaa muun muassa Harriet Leveson-Gowerin, Granvillen kreivittären, kirje vuodelta 1822.
Suunnilleen samaan aikaan ilmestyivät myös ensimmäiset kirjalliset maininnat Pasianssista Venäjällä. Jo vuonna 1826 Moskovassa julkaistiin kirja, jonka otsikko oli paljastava: «Korttiasetteluiden kokoelma, tunnettu suurina pasiansseina, omistettu innokkaasti kaikille kiireisille ihmisille». Tämä osoittaa, että peli oli tunnettu venäläisen aateliston keskuudessa ainakin 1820-luvun alusta lähtien.
Vähitellen Pasianssi menetti yksinomaisen ennustavan luonteensa ja muuttui loogiseksi peliksi, joka oli laajan kortinharrastajajoukon ulottuvilla.
Viktoriaaninen aikakausi ja ensimmäiset kokoelmat
Pasianssin todellinen suosion kukoistus osui 1800-luvun puoliväliin ja jälkipuoliskolle. Tänä aikana Euroopassa ja Yhdysvalloissa ilmestyi lukuisia kokoelmia, joissa kuvattiin korttiasetteluja. Yksi varhaisista ja merkittävistä julkaisuista, joka vaikutti Pasianssin leviämiseen, oli brittiläisen aristokraatin Lady Adelaide Cadoganin kirja. Hänen «Illustrated Games of Patience» julkaistiin ensimmäisen kerran noin vuonna 1870 ja sisälsi 25 Pasianssin muotoa. Kirja menestyi hyvin ja julkaistiin useaan otteeseen uudelleen — Englannissa Cadoganin nimi muodostui jopa yleisnimitykseksi mille tahansa pasianssikokoelmalle.
Lady Cadogania seurasivat muutkin kirjoittajat: amerikkalainen Ednah Cheney julkaisi kirjansa Pasianssista pian 1870-luvun jälkeen, ja 1890–1900-luvuilla ilmestyi laajoja kokoelmia brittiläisiltä Mary Elizabeth Whitmore Jonesilta, E. D’Orselta ja muilta, joissa dokumentoitiin satoja erilaisia asetteluja. Viktoriaanisessa Englannissa Pasianssista tuli muodikas harrastus, erityisesti naisille — rauhallinen korttipulma sopi hyvin aikakauden henkeen.
Tänä aikana ilmestyi uusia Pasianssin muunnelmia, ja monet klassiset asettelut saivat nimiä, jotka viittasivat tunnettuihin historiallisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Laajalti tunnettu on esimerkiksi legenda, että Napoleon Bonaparte vietti aikaansa maanpaossa Saint Helenan saarella pelaamalla Pasianssia. Hänen mukaansa nimettiin suosittuja asetteluja, kuten «Napoleon at St. Helena» ja «Napoleon’s Square» — vaikka tästä on vain vähän historiallisia todisteita. Itse tällaisten nimien ilmaantuminen kuitenkin kertoo, kuinka merkittävä paikka Pasianssilla oli 1800-luvun kulttuurielämässä.
Klondiken synty
1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa näyttämölle astui muunnelma, josta myöhemmin tuli maailman kuuluisin Pasianssi — Klondike. Tämän asettelun alkuperä on jossain määrin arvoituksellinen. Nimi viittaa selvästi Kanadan luoteisosassa sijaitsevaan Klondiken alueeseen, joka tuli kuuluisaksi vuosien 1896–1899 kultaryntäyksen aikana. Erään version mukaan juuri kullankaivajat keksivät kultaryntäyksen aikana asettaa Pasianssia, lyhentääkseen pitkiä napayön tunteja onnea odottaessaan. Kerrotaan, että kaivajat pitivät aina korttipakkaa mukanaan ja asettelivat Pasiansseja yöllä vartioidessaan löydettyä kultaa, jotteivät nukahtaisi. Tämä romantisoitu versio juurtui vahvasti kulttuuriseen kansanperinteeseen. Esimerkiksi kirjailija Jack London kuvaa eräässä tarinassaan Pohjoisesta, kuinka Klondiken kaivajat viettivät iltojaan Pasianssin parissa: «Shorty, synkkään epätoivoon vajonneena, asetteli Pasianssia». Suoria dokumentaalisia todisteita, jotka yhdistäisivät pelin synnyn Klondikeen, ei kuitenkaan ole.
Tutkijat toteavat vain, että ensimmäiset julkaisut tämän asettelun säännöistä ovat 1900-luvun alusta. Esimerkiksi vuoden 1907 «Hoyle’s Games» -teoksessa mainitaan peli nimeltä «Seven-Card Klondike» — käytännössä klassinen Klondike-pasianssi, jossa 7 saraketta asetetaan kasvavalla korttimäärällä. Mielenkiintoista on, että samassa vuoden 1907 kirjassa esiintyi myös toinen, monimutkaisempi korttien uhkapelimuunnelma nimeltä Klondike — itse asiassa peli, joka nykyään tunnetaan nimellä Canfield. Nimien sekaannus jatkui muutaman vuoden, kunnes nykyaikainen terminologia lopulta vakiintui.
Vuoden 1913 amerikkalaisissa pelisäännöissä käsitteet olivat jo selvästi eroteltuja: Klondike oli juuri se Pasianssi, jossa kortit asetetaan seitsemään sarakkeeseen ja siirretään laskevassa järjestyksessä, kun taas nimi Canfield vakiintui erilliselle pelille, joka perustui samaan uhkapelimuunnelmaan. Mistä sitten nimi Canfield tuli? Tässäkin on mielenkiintoinen tarina: Richard Albert Canfield, tunnettu yhdysvaltalainen kasinon omistaja, tarjosi asiakkailleen uhkapelipasianssia, jossa 50 dollarilla sai ostaa pakan ja 5 dollaria jokaisesta kootusta maasta — tämä peli sai nimekseen Canfield.
Myöhemmin Englannissa sanalla Canfield kutsuttiin virheellisesti itse Klondikea, mikä aiheutti sekaannusta. Vähitellen terminologia kuitenkin vakiintui molemmissa maissa: Klondike — klassinen Pasianssi, joka tunnetaan nimellä Solitaire Yhdysvalloissa ja Patience Britanniassa, ja Canfield — toinen, monimutkaisempi peli.
Suosion leviäminen ja kehitys
1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla Klondike Pasianssi levisi laajalti — sekä painettujen kokoelmien että suullisen perinteen kautta. Peli ei vaatinut mitään muuta kuin korttipakan, joten se juurtui kaikkialle — Pohjois-Amerikasta Venäjälle. Venäläisessä perinteessä Klondike sai nimen Pasianssi «Kosinka» — tarinan mukaan korttien asettelun kolmiomainen muoto muistutti huivia. Todennäköisesti tämä nimitys vakiintui arkipuheessa 1900-luvun alkupuolella, kun alkuperäinen sana oli vaikeasti ymmärrettävä, mutta peli tunnettiin jo käännetyn kirjallisuuden kautta (jopa Jack Londonin kertomusten arvellaan vaikuttaneen venäjänkielisten lukijoiden tutustumiseen Klondike Pasianssiin).
Klondiken säännöt siirtyivät sukupolvelta toiselle ja pysyivät lähes muuttumattomina: 28 kortin jako 7 sarakkeeseen, tavoite — koota kaikki maat nousevassa järjestyksessä neljälle peruspaikalle, siirtäen kortteja pöydällä laskevassa järjestyksessä vuorottelevin värein. Vaihtelut koskivat vain yksityiskohtia — esimerkiksi oliko sallittua käydä pakka läpi useita kertoja, jakaa kortteja yksi kerrallaan vai kolme kerrallaan ja niin edelleen. Alun perin klassiseksi katsottiin kolmen kortin jako (joka vaati enemmän kärsivällisyyttä ja jota pidettiin vaikeampana), mutta joissakin 1900-luvun säännöissä oli mukana myös yksinkertaisempi yhden kortin jako, joka lisäsi onnistumisen mahdollisuuksia.
Pelin ulkoasu ja muoto muuttuivat myös ajan myötä taiteellisessa mielessä. Viktoriaanisissa pasianssikorteissa saattoi olla erityisesti pienennettyjä pakkoja tai tyylikkäitä telineitä asettelua varten, ja 1900-luvun puolivälissä ilmestyi jopa erityinen pasianssitaulu («Chastleton Patience Board», jonka keksi Mary Elizabeth Whitmore Jones), joka mahdollisti pelaamisen seisten tai matkalla. Pasianssin massasuosioon vaikutti kuitenkin sen yksinkertaisuus — asetteluun ei tarvittu erityisiä välineitä eikä kalliita komponentteja. Miljoonat ihmiset eri maissa asettelivat Klondike Pasianssia — kotona, matkalla, lomalla — ja siitä tuli vähitellen osa arkea.
Digitaalinen aikakausi
Pasianssin todellinen maailmanlaajuinen buumi tapahtui tietokoneiden myötä. 1980-luvulla, kun henkilökohtaiset tietokoneet ja graafiset käyttöliittymät alkoivat yleistyä, kehittäjät kiinnittivät huomiota klassisiin korttipeleihin, jotka voitiin toteuttaa näytöllä. Yksi ensimmäisistä tietokonepasiansseista oli ohjelma 8-bittiselle Atarille (julkaistu 1981), jonka yksinkertainen nimi oli «Solitaire» ja joka toteutti juuri Klondiken. Vuonna 1984 harrastaja Michael A. Casteel julkaisi Klondike-version Apple Macintosh -tietokoneille. Peli levisi shareware-mallin mukaan ja päivittyi säännöllisesti.
Käännekohta oli Microsoftin päätös sisällyttää Pasianssi Windowsin vakiopakettiin. Vuonna 1988 Microsoftin harjoittelija Wes Cherry kehitti harjoittelunsa aikana sähköisen Klondiken — aluksi harjoituksena ja keinona totuttaa käyttäjät hiiren käyttöön. Tuolloin drag-and-drop -toiminto oli uusi, ja peli osoittautui erinomaiseksi harjoitukseksi tähän taitoon. Päivitetyn korttien ulkoasun suunnitteli Susan Kare. Vuonna 1990 Pasianssi nimellä «Solitaire» debytoi Windows 3.0 -käyttöjärjestelmässä — ja tästä hetkestä alkoi Klondiken uusi voitonmarssi ympäri maailmaa. Peli saavutti heti valtavan suosion: Microsoftin edustajien mukaan muutaman vuoden kuluttua se oli Windowsin käytetyin sovellus — jopa tekstinkäsittelyohjelmien edellä.
Miljoonat toimistotyöntekijät ympäri maailmaa viettivät tunteja asettelemalla virtuaalisia kortteja työnteon varjolla. Ajan myötä tämä herätti jopa johdon huolta: tunnetaan tapaus, jossa New Yorkin pormestari Michael Bloomberg erotti vuonna 2006 virkamiehen, joka oli jäänyt kiinni pelaamasta Pasianssia työpaikan tietokoneella.
Alun perin tarkoitus oli päinvastainen — lisätä tehokkuutta opettamalla hiiren käyttöä, mutta syntyi huvittava paradoksi. Suosiosta huolimatta Pasianssi vain kasvoi. Digitaalinen Pasianssi sisältyi kaikkiin myöhempiin Windows-versioihin (3.1, 95, 98, 2000 ja niin edelleen) ja siitä tuli käytännössä käyttöjärjestelmän tunnusmerkki. Kun Microsoft vuonna 2012 yritti poistaa sisäänrakennetun Pasianssin Windows 8:sta, se aiheutti niin suuren käyttäjien vastareaktion, että peli palautettiin pian. Vuonna 2015 Microsoft järjesti jopa maailmanlaajuisen Pasianssi-turnauksen Windowsin käyttäjille juhlistaakseen pelinsä 25-vuotisjuhlaa.
Nykyisin digitaalinen Pasianssi on rikkonut lukuisia ennätyksiä. «Solitaire» (nykyisin osa Microsoft Solitaire Collectionia) saavutti 30-vuotisjuhlaansa mennessä yli 35 miljoonaa kuukausittaista pelaajaa ympäri maailmaa, ja se oli saatavilla 65 kielellä yli 200 maassa. Vuoden 2020 tilastojen mukaan joka päivä pelattiin yli 100 miljoonaa peliä — valtava määrä, joka heijastaa pelin todellista kansansuosiota. Vuonna 2019 Microsoft Solitaire lisättiin World Video Game Hall of Fameen yhtenä historian merkittävimmistä tietokonepeleistä. Näin Pasianssi, joka syntyi rauhallisena korttipelinä muutama vuosisata sitten, kehittyi globaaliksi digitaaliseksi ilmiöksi ja pysyy ajankohtaisena myös uudella vuosituhannella.
Mielenkiintoisia faktoja Pasianssista
- Ennätykset ja numeeriset paradoksit. Kaikkia Klondike-asetteluja ei voi päättää onnistuneesti — toisin kuin pulmapeleissä kuten FreeCell, joissa lähes kaikki pelit ovat ratkaistavissa, tässä sattumalla on merkittävä rooli. Matemaatikot ovat laskeneet, että vain noin 80 % jaoista on teoriassa voitettavissa (jos kaikkien korttien sijainti tiedetään eikä siirroissa ole rajoituksia). Todellinen voittoprosentti standardisäännöillä on vielä alhaisempi — kokeneet pelaajat voittavat noin 30–50 % peleistä, vaikka käyttäisivät strategiaa ja peruutuspainiketta. Pasianssi oikeuttaa nimensä «kärsivällisyys»: joskus edes täydellinen peli ei johda voittoon, ja on vain hyväksyttävä epäonnistuminen ja yritettävä uudelleen.
- Pasianssi toimistofenomenina. Tietokoneversion myötä peli sai kyseenalaisen maineen «työajan tappajana». 1990-luvulla monissa organisaatioissa Pasianssi työpaikan tietokoneella oli niin yleinen häiriötekijä, että sitä kutsuttiin leikillisesti «Office Solitaireksi».
- Pasianssin nopein peli historiassa. 2. elokuuta 1991 britti Stephen Twigge teki Guinnessin ennätyksen päättämällä pöytäpasianssin vain 10 sekunnissa. Ennätystä varten käytettiin tavallista korttipakkaa ja klassisia sääntöjä. Tämä saavutus tunnustettiin virallisesti Guinness World Recordsin toimesta nopeimmaksi käsin pelatuksi Pasianssipeliksi, ja se on pysynyt lyömättömänä yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Tulos korostaa paitsi pelin suosiota myös mahdollisuutta osoittaa nopeutta, ketteryyttä ja erinomaista koordinaatiota.
- Pasianssin matemaattinen ilmiö. Jokainen Pasianssipeli on lähes varmasti ainutlaatuinen — mahdollisuus nähdä kaksi identtistä jakoa on niin pieni, että sitä ei käytännössä ole olemassa. Tavallisessa 52 kortin pakassa mahdollisia yhdistelmiä on määrä, joka lähestyy lukua, jossa on 67 nollaa. Vaikka kaikki nykyiset 8 miljardia ihmistä asettaisivat uuden pelin joka sekunti ajan alusta lähtien, se ei riittäisi kattamaan edes pientä osaa kaikista mahdollisista vaihtoehdoista. Vertailun vuoksi: maailmankaikkeuden ikä on noin 13,8 miljardia vuotta eli noin 435 biljoonaa sekuntia.
Pasianssin historia on kertomus pelistä, joka onnistui säilyttämään ajankohtaisuutensa kulkemalla käsin tehdyistä asetteluista henkilökohtaisen tietokoneen näytölle. Klondike yhdistää sääntöjen yksinkertaisuuden loputtomaan tilanteiden moninaisuuteen, jotka vaativat pelaajalta joustavaa mieltä, muistia ja tietenkin kärsivällisyyttä. Se sijoittuu erityiseen asemaan loogisen pulman ja uhkapelin rajalle ja pysyy samalla kaikkien ikäryhmien ja sukupolvien ulottuvilla.
Kulttuurisessa kontekstissa Pasianssi ei ole vain viihdettä: se on eräänlainen meditaatio, aikaa yksin itsensä kanssa. Ei ole sattumaa, että kuvia kortteja asettelevasta ihmisestä esiintyy sekä kirjallisuudessa että elokuvassa — peli on muuttunut elämänratkaisujen metaforaksi, joita jokainen tekee yksin. Loogisessa mielessä Pasianssi kehittää suunnittelu- ja yhdistelytaitoja, jotka muistuttavat shakin tai pulmapelien asettamia haasteita, mutta rauhallisemmassa ja hitaammassa muodossa. Vuonna 2019 Pasianssi lisättiin World Video Game Hall of Fameen yhdessä kulttiarkadien ja räiskintäpelien kanssa. Tämä virallinen tunnustus korostaa: huolimatta modernien viihteiden runsaudesta, vanha korttipeli säilyy edelleen elävänä klassikkona.
Ennen aloittamista kannattaa tutustua sääntöihin — ei muodollisuuksien vuoksi, vaan jotta näkisi, kuinka yksinkertaisten siirtojen taakse kätkeytyy harmoninen järjestelmä. Pasianssi ei vaadi kiirettä: se rakentuu askel askeleelta, antaen jokaiselle siirrolle merkityksen. Se ei ole peli nopeudesta, vaan tarkkaavaisuudesta, kärsivällisyydestä ja laskelmasta. Juuri tämä sisäinen keskittyminen tekee Pasianssista erityisen — ja selittää, miksi se pysyy ajankohtaisena vuosisatojen ajan.